Mielikuvaelämä

Tee, kun kerran käsketään

Palvelin 1970-luvun alussa kirjurina Säkylän varuskunnan aliupseerikoulussa.

Koulun komppanioiden viikko-ohjelmat kirjoitettiin silloin ikivanhoilla kirjoituskoneilla kalkeeripaperien kanssa useina kappaleina. Se oli ihan ymmärrettävää.

Mutta sitä oli vaikea ymmärtää, että viikon jo mentyä joku koulun kersanteista tai muista kantapeikoista tuli kiukkuisena kysymään, miksei ohjelmista ollut kirjoitettu jälkikopioita. En muista hänen käyttämäänsä termiä, mutta hän otti uhkaavan ja hyökkäävän asenteen ja vaati heti kirjoittamaan jo menneet ohjelmat n kopiona.


Saattoi hyvinkin olla vasta seuraavalla viikolla, kun koulun vääpeli, välitön esimieheni, huomasí mitä tein, ja kysyi miksi ihmessä kirjoitan uudestaan jo toteutuneita viikko-ohjelmia. Selityksen kuultuaan hän mutisi itsekseen jotakin siihen suuntaain kuin "Joko taas". Hän ei vaikuttanut lainkaan huvittuneelta. Pikemminkin ärtyneeltä.


Harmitonta armeijahuumoriako? Mitä jos miettisit uudelleen. - Eikö pikemminkin esimiesaseman väärinkäyttöä. Joka tapauksessa se onnistui vain vahvistamaan käsitystäni siitä, että Huovinrinteellä asiat eivät olleet oikein järkevällä tolalla. Ainakin 1970-luvulla koko homma perustui vain yhteen ajatukseen: kun minä käsken, sinä teet. Ja näitä samaisia sankareita pidettiin sitten siviilissä hyvinä esimiehinä. Voin vakuuttaa, että työn tuottavuus Huovinrinteellä ei ollut kovin hyvä. Siellä, niinkuin muissakin varuskunnissa, oppi välttämään esimiehiä, katoamaan näkyvistä jopa avoimella kentällä, ja ennenkaikkea välttelemään työtehtäviä parhaansa mukaan, ettei joutuisi tekemään jotakin, missä ei ollut mitään järkeä.

posted by Unknown @ 16:40