Fagernäsin hyväätarkoittava palkkajousto
Elinkeinoelämän Keskusliiton toimitusjohtaja Leif Fagernäs esittää palkkajoustoa yritysten sisällekin: yrityksen eri toimipisteissä työntekijöiden palkkojen tulisi hänen mukaansa reagoida kussakin toimipisteessä erikseen toimipisteen oman kannattavuuden mukaan.Fagernäsin ajatus on teoreettisesti kaunis: sen mukaan myös työntekijät kantaisivat solidaarisesti taloudellista vastuuta omasta työpaikastaan. - Kuitenkin juuri solidaarisuussyistä Fageräsin ajatus on nykymaailmanaikaan täysin mahdoton.
Fagernäsin ajatus palkkajoustosta on varsinkin pienyrityksille hyvin tervetullut. Pienyrityksen voimavarat harvoin riittävät kantamaan taloudellisesti vaikeiden aikojen yli, ja työvoiomakustannukset ovat pienyritykselle huomattava kustannustekijä.
Pienyrityksen hengissäpysymiselle työntekijöiden solidaarisuus palkkajouston muodossa olisi varmasti monasti helpottavaa. Palkkajousto saattaisi säästää lomautuksilta ja irtisanomisilta, jotka nyt ovat työntekijän jouston välineinä.
Niin kaunis kuin työntekijäin solidaarisuus ajatuksena onkin, niin en näe mitään perusteita olettaa että palkkajousto toimisi yhtään sen paremmin kuin nykyisetkään jouston muodot, eli lomautukset ja irtisanomiset.
En näe mitään syitä olettaa että palkkajoustoa todellisuudessa käytettäisiin työpaikkojen säilyttämiseen. Paljon luultavammmin sitäkin käytettäisiin samaan tarkoitukseen kuin lomautuksia ja irtisanomisakin: Silläkin varmasti varjeltaisiin suuryritysten osakkeen arvoa ja johdon tulospalkkioita ja optioita. Nykyisin ainoat todelliset arvot yhteiskunnassamme ovat raha, raha ja raha.
Nykyisessä kapitalistisessa taloudessa mikä hyvänsä hyvä kehitys - vaikkapa sitten sopeutuminen vaikeaan taloudelliseen tilanteeseen - tulkitaan johdon hyväksi suoritukseksi ja se palkitaan johdon tulospalkkioilla ja optioilla.
Työntekijöiden solidaarisen palkkajouston hyöty valuisi siten vain yrityksen johdon taskuihin. Ja yrityksen osakkeen arvon säilymisestä tai jopa nousemisesta taas hyötyisivät yrityksen omistajat.
Työntekijöiden solidaarinen taloudellinen uhraus heikentäisi kyllä työntekijöiden omaa ehkä muutenkin laihaa toimeentuloa, mutta se ulosmittattaisiin vain ylläpitämään johdon ja omistajien muutenkin ylisuuria tuloja.
Työntekijöiden palkkajoustoon - niin solidaarinen ja kaunis kuin ajatus onkin - ei nykyisessä ahneessa kapitalismissa ole mitään syytä. Solidaarisuus jäisi siinä kaupassa yksinomaan työntekijöiden kannettavaksi. Solidaarisuuden hedelmät kantaisi osapuoli, jonka itse ei tarvitsisi lainkaan ryhtyä solidaariseksi menettämällä osinkonsa, kurssivoittonsa tai tulospalkkionsa.
Fagernäsin puhe on kaunista, loogista ja puhdasoppista. Se vain ei toimi ahneessa kaptalismissa. Eikä siihen niinollen ole mitään syytä suostua.
PS. Olen koko ikäni ollut maailmankatsomukseltani porvarillinen. Nykyinen ahne kapitalismi kuitenkin väkisin pakottaa pohtimaan muitakin näkökantoja.
Jos linkkilista ja arkisto eivät näy, klikkaa tästä,
blogin otsikkoa 'mielikuvaelama' tai '<< Home' -linkkiä yllä.
Vakionopeudensäädin päässä
Palataanpa taas liikenteeseen. Se on minulle ehtymätön ihmetyksen aihe kun pohdin minkälaisessa todellisuudessa ihmiset elävät.
Liki jokaisena arkipäivänä kotimatkalla minulle käy samoin: Kun hidastan Kehä III:lta pohjoiseen Tuusulantielle vievälle jäiselle rampille, niin perääni liimautuu auto. Ja kun sitten kiihdytän rampilta Tuusulantielle, auto jää kauas taakseni. Ajavatko ihmiset vakionopeutta tyystin tilanteista riippumatta?Työpäivä on takana. Ajan kotiin Kehä III:a itäänpäin. Yritän suurin piirtein noudattaa nopeusrajoituksia ja niinpä siirtyminen 80:n alueelta 70:n alueelle merkitsee lähes aina takana ajavan auton tunkemista hyvin intiimille etäisyydelle; liki tappituntumalle. Kuinka nolostuttavaa!
Ihmiset eivät tunnu haluavan - osaavan? - muuttaa nopeuttaan.
Kun sitten tulee aika kääntyä Kehä III:lta pohjoiseen Tuusulantielle, ihmisten haluttomuus hidastaa nousee vallan kärjistetysti esiin: Kehätieltä Tuusulantielle johtaa ramppi, joka tekee Kehätien mutkia paljon jyrkemmän mutkan. Lisäksi ramppi on pitkältä osaltaan sillalla ja siten näin talvisaikaan altis jäätymiselle. Sen ohjenopeus onkin 60 km/t.
Minä ajan sen sillan mutkan aina n. 60 km/t nopeudella. Ihan vain siksi, että sen geometria ja olot niin selvästi poikkeavat Kehätiestä, jolla nopeus sillä kohtaa on 80 km/t. Kun hidastan rampilla, perääni liki joka ikinen päivä työntyy auto. Se työntyy aivan liian lähelle, kuin patistaen minua kiirehtimään; kuin kärsimättömästi hätistäen minua tieltään. Mene jo, mene jo...
Kun siltaosuus sitten päättyy ja pengerkin laskeutuu maan tasalle, kiihdytän pikkuhiljaa nopeuteni 60:stä 100:aan, mikä on Tuusulantien nopeusrajoitus sillä kohdin. Perässäni niin malttamattomana huohottanut auto jää joka kerta kauas taakse, vaikka kiihdytykseni on varsin maltilinen ja rauhallinen.
En silti pääse sovittamaan nopeuttani Tuusulantien nopeuteen, sillä rampilla edelläni nopeammin ajanut auto jurnuttaakin nyt edessäni vanhalla 80 km/t nopeudellaan ja estää sujuvan siirtymiseni Tuusulantielle.
Nämä tasaisen vauhdin sankarit ajavat Kehätiellä, jäisen ramppisillan tiukassa mutkassa ja Tuusulantien liittymässä jääräpäisesti koko ajan samalla 80:n nopeudella. Joko heillä todella on vakionopeuden säädin päällä autossaan tai sitten se on heidän omassa päässään
Kummassakin tapauksessa ilmiö on ikävä, oikeastaan huolestuttava: Kuljettajalla ei ole liikenneolojen ja -tilanteiden tajua. Eikä siten minkäänlaista yritystä sopeuttaa omaa ajamistaan vallitseviin kelioloihin tai liikenteeseen.
Ajavatko ihmiset ihan oikeasti todella vakionopeudensäätimen määräämää vauhtia aivan kelioloista, liikenneoloista ja tiegeometriasta riippumatta? Pelottavan väärä mielikuva liikenteen lainalaisuuksista! Vai onko näillä ihmisillä olemassakaan mitään meilikuvaa liikenteen lainalaisuuksista? Ovatko he sellaisista edes tietoisia?
Ajotavastaan päätellen heidän mielikuvansa sujuvasta liikenteestä on tasaisen nopeuden säilyttäminen aina ja joka paikassa; kelistä, muusta liikenteestä, nopeusrajoituksista ja tiegeometraista riippumatta. Ilmankos...
Jos linkkilista ja arkisto eivät näy, klikkaa tästä,
blogin otsikkoa 'mielikuvaelama' tai '<< Home' -linkkiä yllä.
Paljonko on euro?
Vuoden 1963 rahanuudistus oli minulle mielikuvallisesti helppo; kahden nollan pudottaminen rahasummista ei ollut teini-ikäiselle pulma eikä mikään. Mutta vanhemmat ihmiset puhuivat pitkään vanhoista miljoonista.Nyt minulle tuottaa selviä vaikeuksia hahmottaa eurosummia vaikka euroon siirtymisestä on jo liki neljä vuotta. 25 tuntuu lukuna hirmuisen paljon vähemmältä kuin 150. Vaikka kuinka tiedän, että kyse on erisuuruisista numeroista, euroista ja markoista.Kirjoitin tämän jutun eilen tiistaina. Tänään keskiviikkona Hesarissa näkyy olevan juttua samasta aiheesta. Ja kovin samansuuntaisesti, mikä tietysti ilahduttaa minua. Vaikkei siellä mielikuvia nostetakaan esiin.
Pelkkinä numeroina 25 tietenkin on hirveän paljon pienempi luku kuin 150. Ja vaikka hyvin tiedänkin, että 25 euroa on n. 150 markaa, niin numeroina tuo 25 euroa vain tuntuu vähältä. Ilmeisesti vuosikymmenien mittaan hintatason mielikuva on iskostunut suoraan numeroihin. Kotimaassahan ne numerot ovat minun elinaikanani aina olleet markkoja.
Kun hintalappujen numerot nyt sitten ovatkin euroja, mielikuvani sitkeästi tulkitsee numerot vanhan mittarin mukaan ja pitää summia pieninä. Että ihminen voikin olla mielikuvansa vanki!
Minä joudun edelleenkin muuntamaan kaikkien harvemmin harkittavien tuotteiden hinnat markoiksi. Laskutoimenpide ei kuitenkaan enää tuota tyydyttävää tulosta: inflaatio on jo ehtinyt muuttaa hintatasoa, eri tuotteiden väliset hintasuhteet ovat muuttuneet, ja vanhat markkahinnat ovat sittenkin alkaneet menettää mittapuun asemaansa minunkin mielessäni; eurohinnat ovat viimein valtaamassa niiltä alaa.
Hintatason mielikuvani on hajoamassa.
Pelkkä 25 ei hintana merkitse yhtään mitään; luku tarvitsee tuekseen valuuttatunnuksen. Esim. 25 korunaa ei kuitenkaan merkitse yhtään sen enempää. Se tarvitsee tuekseen edelleen tiedon - melikuvan - korunan ja kotoisen rahayksikön suhteesta.
Samalla tavalla 25 euroa ei nyt merkitse minulle juuri mitään. Euroon ei minulla vielä liity selvää mielikuvaa euron suuruudesta, sen ostovoimasta.
Pelkkä tieto yksinään ei määrää reaktiotani hintaan. Minä reagoin vain tietoon liittyvään mielikuvaani. En minä elä rahankaan suhteen reaalimaailmassa vaan omassa mielikuvassani reaalimaailmasta. Ja euron osalta se mielikuva on edelleen hatara.
Vanha markka-pohjainen hintatasomielikuva sinnittelee viimeisillään mielessäni. Mutta se taitaa sittenkin olla antamassa tilaa oikean euromielikuvan syntymiselle. Mielikuvatkin kehittyvät.
Jos linkkilista ja arkisto eivät näy, klikkaa tästä,
blogin otsikkoa 'mielikuvaelama' tai '<< Home' -linkkiä yllä.
'Täydelliset' naiset
Täydelliset naiset on TV:n neloskanavan amerikkalainen draamasarja, jota katson oikein kovasti mielelläni. Sen suomenkielinen nimi puolestaan on kerrassaan erinomainen esimerkki mielikuvien voimasta. Voin vain sääliä Me Naisia
, Gladea
ja Santa Mariaa
; sarjan harhaanjohdettuja tai harhaanjohdattuneita mainostajia.Sarjan alkuperäinen nimi '
Desperate Housewives' - '
Epätoivoiset kotirouvat' - kuvastaa varsin tarkkaan
Wisteria Lanen lähikaupunkirouvien elämän epätoivoista epätäydellisyyttä. Sen synnyttämä mielikuva vastaa ohjelman sisältöä ja tunnelmaa.
Sarjan suomenkielisestä nimestä '
Täydelliset naiset' sensijaan on vaikea sanoa mitä se kuvastaa. Sen ensisijaisesti synnyttämä täydellisyyden mielikuva ei sovi lainkaan samaan maailmaan itse ohjelman kanssa. Se vain kuulostaa tyypilliseltä suomalaisnimikäännökseltä, jonka tekijä ei ole tajunnut alkuperäisinimen semantiikkaa, symbolikkaa tai muuta enemmän tai vähemmän kätkettyä merkityksellisyyttä.
Jos suomenkielinen nimi '
Täydelliset naiset' on tarkoitettu ironiseksi tai sarkastiseksi, niin ainakaan sarjan ennakkomainonta ei antanut siitä minkäänlaisia merkkejä. Mainonta päinvastoin toitotti näiden ihanien naisten täydellistä täydellisyyttä.
Sarjan ilmeisesti kustantavat
Me Naiset,
Glade ja
Santa Maria ovat mainoksistaan päätellen ottaneet suomalaisnimen aivan naiivin tosissaan: Niinpä ne mainostavat täydellisiä tuotteitaan näillä epätoivoisilla epätäydellisillä naisilla.
On toki hauska leikkiä ajatuksella, että
Me Naiset,
Glade ja
Santa Maria haluaisivatkin samaistaa tuotteensa epätoivoisiin kotirouviin. Mistäpä sen tietää; ehkä nimeomaan epätoivoiset kotirouvat on niiden todellinen kohderyhmä. Ehkä juuri epätoivoisiksi kotirouviksi itsensä tunnistavat naiset haluavat lohduttautua
Me Naisilla,
Gladella ja
Santa Marialla.
Vaan ei sittenkään:
Me Naisten,
Gladen ja
Santa Marian mainokset ovat niin totisia ja niin vailla mitään ironiaa tai sarkasmia, että niiden viittaukset täydellisyyteen aivan selvästi tarkoittavat täydellisyyttä, eivät epätoivoa. Aivan niin kuin sarjan ennakkomainontakin tyrkytti täydellisyyttä.
Ei siis olekaan huvittavaa, vaan on murheellista ajatella, miten väärän mielikuvan varaan
Me Naiset,
Glade ja
Santa Maria ovatkaan mainontansa rakentaneet.
Ja kaikki vain siksi, että suomenkielisen nimen mahdollinen(?) ironia tai sarkasmi on jäänyt tajuamatta. Jos sitä edes on olemassa, mitä vahvasti epäilen. Eli sittenkin vain siksi, että nimen kääntäjä ei ole tajunnut alkuperäisnimen merkityksellisyyttä ja mielikuvien voimaa.
'
Täydelliset' naiset on tyystin eri asia kuin
Täydelliset naiset. Otan osaa! Sekä nimen kääntäjän että
Me Naisten,
Gladen ja
Santa Marian puolesta. Oikeasti.
Jos linkkilista ja arkisto eivät näy, klikkaa tästä,
blogin otsikkoa 'mielikuvaelama' tai '<< Home' -linkkiä yllä.
Oikea ja pilattu Stuart Little
Toisena Joulupäivänä telkussa näytettiin ensin 'Making of Stuart Little
' ja sitten vähän ajan päästä itse 'Stuart Little
' -elokuva. Ensimmäisen katselin mielihyvin; toista kykenin katsomaan minuutin ennen kuin hylkäsin sen inhoten. Ensimmäinen oli amerikaksi, toinen suomeksi; siinä selitys.Suomeksi päällepuhutut lastenenlokuvat ovat - minun mielestäni - järjestään hirveitä. Ne auttamattomasti muistuttavat mieleeni papit. Tai niinkuin papit olivat vielä jokin aika sitten. Äitini mukaan eivät enää ole, mutta siitä minä en tiedä mitään, sillä en ole hirvinnyt kuunnella pappeja vuosikausiin. Niin teennäisen mairean valheellista tapasi pappien äänenkäyttö ainakin ennen olla.
Samanlaista mairean teennäisen valheellista ja teeskentelevää on lastenelokuvien päällepuhuttu suomi. Kontrasti oli valtava kun sain ensin kuulla alkuperäisen amerikkalaisen
Stuart Little -filmin äänenkäyttöä. Alkuperäisfilmin äänet olivat ammattimaisia, uskottavia, luonnollisia kaikessa satumaisuudessaankin. Samanlaiseen uskottavuuteen kamaluudessa on meillä päässyt vain Marja Korhosen Noita Nokinenä. Se oli hyvä!
Suomen päällepuhujilla - ja arvattavasti heidän kouluttajillaan - täytyy olla aivan kummallinen mielikuva siitä, mitä he ovat tekemässä ja mihin heidän pitäisi pyrkiä. Miksi he eivät alkuperäispuhujien tavoin pyri luonnollisuuteen ja uskottavuuteen? Miksi ihmeessä he haluavat olla äitelän ällöttävän vastenmielisen epäuskottavan teennäisiä ja valheellisia?
Takavuosikymmenien runonlausujat - 'tulkitsijat', papit ja lastenfilmien päällepuhujat tuottivat ja tuottavat ääntä joka saa vatsani kääntymään nurin, karvani nousemaan pystyyn ja minut kiireesti vaihtamaan esim. DVD:n alkuperäisääneen. Siten pääsen nauttimaan ammattitaitoisesta luonnollisesta äänestä, olkoon se sitten miten satunmaisen kauhea ääni hyvänsä.
Mikä voi olla se mielikuva joka panee papit ja päällepuhujat puhumaan tavalla joka vie heiltä uskottavuuden? Ja uskottavuuden viedessään siis tappaa heidän sanomansa? Vain TV-mainosten puhujat pääsevät vielä kauheampaan teennäisyyteen. Huh!
Jos vain voin valita, valitsen alkuperäisäänen joka kerta. Ja saan nauttia ammattitaitoisesta, nautittavasta ja uskottavasta äänestä; pienen hiiren piiperryksestä tai hirviön karjunnasta. Aina uskottavasti. Miksi en koskaan saa nauttia uskottavasta suomenkielisestä äänityksestä?
Jos linkkilista ja arkisto eivät näy, klikkaa tästä,
blogin otsikkoa 'mielikuvaelama' tai '<< Home' -linkkiä yllä.
Hulluja nuo pakukuskit?
Maailma taitaa olla aikamoisen erilainen ja erikoinen pakettiautosta nähtynä. Vai ovatkohan ne pakukuskit itse jotka ovat tyystin erilaisia kuin me tavalliset ihmiset? - Hulluja nuo pakukusit, saattaisi Obelix sanoa, jos näkemään sattuisi.
Ajoin Kehä III:sta länteen päin aamun pimeydessä ja alkavassa ruuhkassa. Nopeus vaihteli välillä äkistikin, joten hereillä oli syytä olla. Perääni liimautui musta pakettiauto metrin päähän. Pikkusen kyllä huolestutti äkillisissä nopeusmuutoksissa, kun pakukuskilla ei ollut hiukkaakaan pelivaraa.
Siirryin viimein oikealle kaistalle kun tuli aika kääntyä Helsinkiin päin. Musta pakettiauoto suorastaan syöksähti edelläni ajaneen auton perään. Ja silloin näin, että väliä todella oli vain se yksi metri. 80 km/h nopeudessa.
Hulluja nuo pakukuskit? - Ja vaaraksi sekä itselleen että ennen kaikkea muille.
Jälleen Kehätiellä, mutta nyt itään päin ja selvällä päivänvalolla. Tunnustettavasti 'ihan pikkuisen' ylinopeutta, mutta edessäni kyllä satakin metriä tyhjää kaistaa.
Takanani ajavan pienen punaisen auton perään liimantui iso vaalea pakettiauto. Ihmettelin auton kirkkaita valoja, mutta ne olivatkin pitkät valot, joilla pakukuski painosti pientä autoa väistämään. Pieni punainen auto kesti painostusta sinnikkäästi muutaman kilometrin, mutta kun oikealla kaistalla tuli isompi väli, se luikahti nöyrästi pakun alta turvaan.
Sen jälkeen iso vaalee olikin pitkine valoineen minun takapuskurissani. Minä olen kuitenkin saanut näistä teiden valtiaista sen verran kyllikseni että ajelin kaikessa rauhassa sitä em. 'pikkuista' ylinopeuttani. Edessäni edelleen se sata metriä vapaata tietä.
Viimein paku koukkasi ohitseni oikean kaistan aukon kautta ja ryntäsi hetkessä horisonttiin. Parin kilometrin jälkeen ajelimme sitten peräkanaa jonossa. Missähän oli touhotuksen hyöty?
Hulluja nuo pakukuskit? - Ja järjettömän kuumana käyviä?
Aamuruuhkassa seurasin, miten jonossa puikkelehti auto kaistalta toiselle. Aivan niin: pakuhan se oli.
Yllättävä käyttäytyminen liikentessä on vaarallista, minkä lisäksi aggressiivinen asennoituminen yksinään aiheuttaa tuntuvan vaaran. Kaistapujottelu onkin nimenomaan vaarallisuutensa vuoksi yksikäsitteisesti laitonta. Eikä syyttä.
Hulluja nuo pakukuskit? - Ja vailla keskimääräisen normaalia ymmärryskykyä?
Työmatkani alkutaipaleen ajelen Tuusulantietä etelään. Lentoaseman kohdalla moni auto kääntyy pois tieltä, ja oikealle kaistalle avautuu joskus pitkäkin vapaa tila. Niinpä eräänä aamuna näin vapautuneeseen tyhjään tilaan syöksyi hurjalla kiihdytyksellä ja huomattavalla ylinopeudella auto. - Ja jarrutti sitten rajusti saavutettuaan edellä ajaneen linja-auton perän.
Pakuhan se oli. Tietenkin. Ja 80:n lätkä perälaudassa.
Hulluja nuo pakukuskit? - Ja kerrassaan käsittämättömiä.
Seisoin Lauttasaaressa liikennevaloissa oikealla puolellani iso pakettiauto. Läksimme valoista rinnakkain liikkeelle ja keskellä risteystä paku vaihtoi kaistaa. Hiukkaakaan välittämättä siitä, että olin siinä aivan vierellä, tasan samaa vauhtia etenemässä.
En jäänyt alle, koska jarrutin minkä jarruista irti sain.
Hulluja nuo pakukuskit - Ja liikenteeseen sopimattomia psykopaatteja?
Ajoin työpäivän jälkeen Tuusulantietä pohjoiseen. Ohitin oikean kaistan pitkää autojonoa jälleen 'pikkuisella ylinopeudellani'. Eihän vasenta kaistaa lain sallimalla enimmäisnopeudella normaali-ihminen uskalla edes ajaakaan. Silti nopeuteni oli ilmeisesti reilusti alle sen mitä maantien valtiaat vasemmalle kaistalle sallivat, sillä punainen pakettiauto kävi tosissaan ärhennellen kimppuuni minua ahdistelemaan.
Pian se kuitenkin kääntyi tieltä pois, ja kun oikea kaista oli harventunut, minäkin pääsin taas tavallisen kansan kaistalle pois tahallani haittaamasta maanteiden valtiaiden itse määrittämiä liikennesääntöjä.
Hulluja nuo pakukuskit? - Ja ilmeisen tietämättömiä siitä, että heidän asenteensa - ei, vaan mielikuvansa liikenteestä ja fysiikan laeista - on huolestuttavan harhainen.
Hulluja nuo pakukuskit? - Toki törttöjä on muitakin kuin pakukuskit, mutta valtaosa liikenteen kummajaisista näkyy olevan pakukuskeja. Ja kun pakettiautojen osuus koko liikenteestä on kuitenkin aika pieni, niin pakukuskien joukossa pelkän logiikan mukaan täytyy siis olla poikkeuksellisen paljon liikenteelle vaarallisia törttöjä.
Mistähän se johtuu? Minkähänlaiseen harhaiseen mielikuvaan liikenteestä ja fysiikasta heidän käyttäytymisensä mahtaa perustua? Ja miksiköhän heidän mielkuviaan ei ihan vakavasti edes yritetä korjata? Vaikka vaara on ilmeisen suuri ja täysin tarpeeton.
Hulluja nuo pakukuskit? - Eivät kaikki, mutta huolestuttavan suuri osa.
Jos linkkilista ja arkisto eivät näy, klikkaa tästä,
blogin otsikkoa 'mielikuvaelama' tai '<< Home' -linkkiä yllä.
